maanantai 10. helmikuuta 2014

Kirjastossa tavataan

Suunnittelin tänään kirjoittaa siitä kuinka elämäni aukesi, ja kulttuurin nälkäni imeytyi sisuksiini kun menin ensimmäistä kertaa elämässäni kirjastoon. Ehkä kirjotankin sittenkin siitä aiheesta, koska näyttelijäntyöstä jankkaaminen amatööritaidoillani olisi liian itsekriittistä, samalla tylsää ja turhan sentimentaalista kamaa. Salomessa siis menee oikeasti ihan hyvin. Pitää vaan olla skarppina, ja olla estoitta auki, jotta saa kaikesta irti. Siksi pitäisi nukkua yöt kunnolla että jaksaisi.

Olen miettinyt kuukausi tolkulla asioita, positiivisesta näkökulmasta, miten minusta on tullut minä. Tänä aamuna kun retkotin vielä sängyssä, muistin sen hehkuvan tunteen sisälläni kun odotin isän kanssa 4 -vuotiaana kirjastoautoa Vuoriniemen koulun pihassa. Rakastin ja rakastan edelleen, lasten äänikirjoja, kuunnelmia ja lastenlaulu kasetteja. Kun niitä kuunteli pystyi piirtämään samalla tai laulaa mukana. Muistan vieläkin lastenkirjojen kontaktimuovin hajun ja äänikirjojen oranssit kansiot. Joskus uskaltauduin katsomaan nuorten CD-levyjä, mutta niissä luki aina jotain englanin kielellä ja paljon numeroita, joita en vielä osanut sanoa (HiTS 2000, NRJ 70, Hittibuumi IV yms.).

Muistaakseni oman kotikuntani kirjastossa ei ollut mahdollisuutta lainata lasten videokasetteja eikä hirveästi lasten tietokonepelejä. Sen sijaan Parikkalan kirjastossa niitä oli hirmuisesti. Lemppari cd -rom -peli oli Kosmisen Perhe ja videoista Krokotiili Geena ja hänen ystävänsä. Siellä kirjastossa oli myös lasten oma nurkka missä oli pehmoleluja, vihreät pikkusohvat ja punainen mankka missä oli kuulokkeet. Lasten nurkan vieressä oli levyosasto, missä näin varmaan viisi vuotiaana Kissin Psycho Circus -levyn hologrammi kannen. Näin siitä painajaisia ja aloin pelkäämään koko osastoa mustapukuisine hevimiehineen.

Parasta kirjastoissa oli se valintojen määrä (cd-romit, äänikirjat, lastenkirjat ja musiikkasetit), tiedon tuntu ja hiljaisuus. Hiljaisuus ja ihmisten välinen kunnioitus. Lapsena koin kirjastot suotuisaksi ympäristöksi olla erilainen. Jos minä noudatin kirjaston sääntöjä eli olla hiljaa ja kunnioittaa lainaamaani, muutkin tekevät niin. Vaikken silloin sitä osanut sanoa, niin varmaa se jatkuva ravaaminen kirjasto(i)ssa kertoi rakkauttani tuohon paikkaan.

Kirjan perus idea tai "koostumus" kansista ja paljosta paperista on simppeli. Mutta jokainen kirja tuoksuu eriltä, sen matka kirjastoon tai minun hyllyyni on aina eri tarina. Sen kulmat saattavat olla rispaantuneet, tai sen kansi on niin kaunis, ettei henno avata koko eeposta. Kirja voi olla myös iästä kellastanut ja olla juuri se paino erä mistä puuttuu kokonainen luku. Ulkokuoresta huolimatta sen sisällä on jotain "paino arvoista", jotain mitä et saa selville ellet lue.

Kirjahyllyt ovat herätänneet minussa aina jonkilaista kunnioitusta talletetun tiedon ja historian takia. Se että joku ihminen lukee kirjoja on minulle tärkeä asia ja sekä kohtaamisen ja yhteisymmärryksen lähde. Hiljentyminen lukemista ja itseä varten tuntuu ajatuksena hienolta ja tekona kauniilta.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti