Koulutehtäviä ja tuskaa

Meille annettiin tämmönen esseen kirjoittamisaihe ruotsista 27. tammikuuta. Ahdistuin tästä tehtävästä "ikihyviksi", ja olen lykännyt sen tekoa jo yli kuukauden päivät. Se että joudun yksinkertaistamaan ajatukseni ruotsiksi ei tunnu pahalta, vaan se että minulla ei ole tästä asiasta yhtäkään rakentavaa ajatusta. Koska haluaisin tehdä muutakin kuin murehtia jok'ikistä sunnuntai-iltaani maanantain ruotsin tunnin pelossa, pistän nyt pääni vadille ja puen ajatukseni liirumlaarum-suomeksi.

Minulle taiteen tekemisessä on tärkeä projektikeskeisyys. Minua ei kiinnosta valmis työ, vaan läsnäolo jota koen taidetta tehdessäni. Kuuluisien taiteilijoiden sijaan maalauksieni suurin vaikuttaja sisälläni kuohuva tunne. Yleensä maalaan vain silloin kun minulla on pahaolo. Kun teen taidetta yksin, en tee sitä koskaan kunnolla. Uskon sattumanvaraisuuteen ja enkä pyri perfektionismiin. En jaksa keskittyä kovin pitkään vain yhteen asiaan.

Yleensä ihmisten mielestä parhaat teokseni ovat niitä, joihin en ole panostanut juuri ollenkaa. Se tuntuu välillä käsittämättömältä ja samalla turhauttavalta. Jos olen oikeasti perehtynyt teoksieni aihepiiriin ja kovasti yrittänyt tehdä taidetta se näkyy ennemmin liian pitkälle mietityltä ja jopa amatöörimäiseltä. Aivan kuin sattumanvaraisuus olisi neroutta?

En ole koskaan halunut maalaamisesta/piirtämisestä ammattia. Se tulisi joko olemaan muille elämistä, ja/tai suurta yksinäisyyttä. Se saattaisi mennä jatkuvaksi epäkiitolliseksi pusertamiseksi. Tähän ajatukseen on saattanut vaikuttaa viimeisen puolen vuoden aikana kokemani taide -identiteettikriisi. Kuvataiteilijan ammatissa minua pelottaa eniten palautteeton pärjääminen hamaan hautaan saakka.

Tulevaisuudessa haluaisin keskittyä taiteessani poikkitaiteelliseen ryhmätyöskentelyyn. Avainsanoja ryhmätyöskentelyssä olisi taiteen voimauttava vaikutus, vuorovaikutus, analysointi ja luotettava ja kannustava ympäristö. Yhteisötaide kiinnostaa minua suuresti, mutta en ole vielä tarpeeksi rohkea ryhmän vetämiseen. Se voi olla silti hyvinkin mahdollista tulevaisuudessa.

Asiat jotka inspiroivat minua taiteessa ovat ääni, sanat ja niiden merkitykset, epäoikeudenmukaisuus ja ihmisten käsitykset ja aatteet, joita en pysty itse lainkaan ymmärtämään. Lisäksi kiinnostavia aiheita ovat itsestäni lähtöiset teemat kuten uskonto, järjen ja tunteen tarkkailu ja sosiaalinen vuorovaikutus sekä ihminen kaikessa ihmisyydessään.

Hetket jolloin olen tehnyt taidetta kunnolla, on ollut sellaisia jolloin olen tuntevani ollut tärkeä ja läsnä. Tarkoitan läsnäololla tässä kontekstissa minun paikalla oloni merkitystä, joka on vaikuttanut taiteelliseen lopputulokseen. Iänikuinen pyrkimykseni tässä elämässä on  halunut olla osa jotain. Osana, mutta ei yksin.

Viimeisten viikkojen aikana nämä asiat ovat olleet vain absrakteja ajatuksia, jotka ovat pulpahtaneet päähän ameebamaisina yksittäisinä sanoina. Tiedän, että olen vieläkin taiteellisessa työskentelemisessäni hyvin keskeneräinen, joka näkyy yksiulotteisessa mutu-tuntuma tarkkailussa, ja vellomisessa epävarmuuden ja pelkäämisen välimaastossa. Aiheesta on todella vaikea puhua kenenkään kanssa, koska en itsekään tiedä mitä haluan, vai haluanko mitään. Jopa lauseiden muodostaminen on turhan vaikeaa tällä hetkellä koko asiasta. Aika antaa näihin tuntemuksiin hurjasti ratkaisuja ja elämässä eläminen, mutta toivoisin, että asiat tapahtuisivat ripeämmin, eikä minun tarvitisi pohtia kaikkea yksin.

Kirjastossa tavataan

Suunnittelin tänään kirjoittaa siitä kuinka elämäni aukesi, ja kulttuurin nälkäni imeytyi sisuksiini kun menin ensimmäistä kertaa elämässäni kirjastoon. Ehkä kirjotankin sittenkin siitä aiheesta, koska näyttelijäntyöstä jankkaaminen amatööritaidoillani olisi liian itsekriittistä, samalla tylsää ja turhan sentimentaalista kamaa. Salomessa siis menee oikeasti ihan hyvin. Pitää vaan olla skarppina, ja olla estoitta auki, jotta saa kaikesta irti. Siksi pitäisi nukkua yöt kunnolla että jaksaisi.

Olen miettinyt kuukausi tolkulla asioita, positiivisesta näkökulmasta, miten minusta on tullut minä. Tänä aamuna kun retkotin vielä sängyssä, muistin sen hehkuvan tunteen sisälläni kun odotin isän kanssa 4 -vuotiaana kirjastoautoa Vuoriniemen koulun pihassa. Rakastin ja rakastan edelleen, lasten äänikirjoja, kuunnelmia ja lastenlaulu kasetteja. Kun niitä kuunteli pystyi piirtämään samalla tai laulaa mukana. Muistan vieläkin lastenkirjojen kontaktimuovin hajun ja äänikirjojen oranssit kansiot. Joskus uskaltauduin katsomaan nuorten CD-levyjä, mutta niissä luki aina jotain englanin kielellä ja paljon numeroita, joita en vielä osanut sanoa (HiTS 2000, NRJ 70, Hittibuumi IV yms.).

Muistaakseni oman kotikuntani kirjastossa ei ollut mahdollisuutta lainata lasten videokasetteja eikä hirveästi lasten tietokonepelejä. Sen sijaan Parikkalan kirjastossa niitä oli hirmuisesti. Lemppari cd -rom -peli oli Kosmisen Perhe ja videoista Krokotiili Geena ja hänen ystävänsä. Siellä kirjastossa oli myös lasten oma nurkka missä oli pehmoleluja, vihreät pikkusohvat ja punainen mankka missä oli kuulokkeet. Lasten nurkan vieressä oli levyosasto, missä näin varmaan viisi vuotiaana Kissin Psycho Circus -levyn hologrammi kannen. Näin siitä painajaisia ja aloin pelkäämään koko osastoa mustapukuisine hevimiehineen.

Parasta kirjastoissa oli se valintojen määrä (cd-romit, äänikirjat, lastenkirjat ja musiikkasetit), tiedon tuntu ja hiljaisuus. Hiljaisuus ja ihmisten välinen kunnioitus. Lapsena koin kirjastot suotuisaksi ympäristöksi olla erilainen. Jos minä noudatin kirjaston sääntöjä eli olla hiljaa ja kunnioittaa lainaamaani, muutkin tekevät niin. Vaikken silloin sitä osanut sanoa, niin varmaa se jatkuva ravaaminen kirjasto(i)ssa kertoi rakkauttani tuohon paikkaan.

Kirjan perus idea tai "koostumus" kansista ja paljosta paperista on simppeli. Mutta jokainen kirja tuoksuu eriltä, sen matka kirjastoon tai minun hyllyyni on aina eri tarina. Sen kulmat saattavat olla rispaantuneet, tai sen kansi on niin kaunis, ettei henno avata koko eeposta. Kirja voi olla myös iästä kellastanut ja olla juuri se paino erä mistä puuttuu kokonainen luku. Ulkokuoresta huolimatta sen sisällä on jotain "paino arvoista", jotain mitä et saa selville ellet lue.

Kirjahyllyt ovat herätänneet minussa aina jonkilaista kunnioitusta talletetun tiedon ja historian takia. Se että joku ihminen lukee kirjoja on minulle tärkeä asia ja sekä kohtaamisen ja yhteisymmärryksen lähde. Hiljentyminen lukemista ja itseä varten tuntuu ajatuksena hienolta ja tekona kauniilta.

Tällä hetkellä..

Mua ei kiinnosta tällä hetkellä taide, opiskelu, taiteen tekeminen tai olla inspiroitunut mistään.  Ottaa päähän tällä hetkellä kauheasti kaikenlainen teennäisyys, joka ympäröi tätä genreä. Mua ärsyttää koko ammatti. Ammattinakanaan kuvataiteilija ei mene mihinkään muottiin. Olen karmean pettynyt kaikenmaailman suppeuteen mitä tää ammattikunta pitää sisällään. Silti sille on kaavailtu jonkinlaiset perustukset ja ammattiyhdistyksetki. Tänä viikon viimeisenä sunnuntaina mun sisäinen duunari puistelee päätään.

Tässä kuussa en ole saanut mitään irti opinahjossani. Olen turhautunut itsenäisestä työskentelystä ja huonosti järjestetyistä tunneista. Olen myös kovin uupunut Salomesta. Päikkärit ja ihmisten ingorettaminen kompensoi vähäsen; pahoittelen siitä johtuvaa haittaa.

Ehkä stressi vähän helpottaa kun saadaan perjantaina avattua mun ja Ilain näyttely  31.1. klo 17 Telakalla.

Lupaava tammikuu

Uusi vuosi näyttää lupaavalta. Tavaroiden purku muuttolaatikoista tapahtuu laatikko laatikolta varmoin askelin, ja liityttyäni Facebookin ”Vihaton Tammikuu” –kampanjaan, olen koettanut vähemmän provosoitua.

En malta odottaa sitä, että tulen oppimaan jotain uutta tänä vuonna. Sellaista joka sitten näin taakse päin katsottuna tuntuu täysin järkevältä, enkä voi käsittää etten ole sitä aiemmin oivaltanut. Uskon että tänä vuonna tämä kyseinen opittu asia oli työn arvostaminen ja tekeminen. Työharjoittelu Tsekeissä sen kantapään kautta opetti. Asiat eivät mene itsestään paikalleen vaikka sitä välillä toivoisi. Mikään projekti ei starttaa pöytälaatikosta ilman omaa motivaatiota. Ja ennen kaikkea: Inspiraatiota ei saa jäädä odottamaan. Kun työ täytyy tehdä ei siinä mitään fiiliksiä pidä haistella; pitää vain aloittaa.
Näitten pohdintojen tuloksena aloin heti toteuttamaan yhtä uuden vuoden lupaustani. Olen päättänyt  lukea enemmän. Nyt olen pitkästä aikaa imeytynyt oikein kunnolla kirjojen maailmaan. Lauseet ja sanat koristavat mielikuvitusta ja värittävät mitä hienoinpia assosiaatioita. Lomalla saattaa olla osuutensa asiaan tästä vanhan rakkauden löytämisestä. Olen saanut unenpäästäkin paremmin kiinni. Tanelin kännykällä pelaaminen joka ilta ei ole lisänyt muuta kuin lukemattomuus –syyllisyyttä ja univajetta. Toivottavasti tämä ei ole sitten pelkkä tyhjä lupaus – yksikin kirja kuukaudessa olisi sama kuin laittaisi rahaa pankkii.

Yleensä eksyn kirjoittamaan blogia kun minulla on stressiä, ja halua pistää sanoja paperille ja jotenkin sivuuttaa jonkun murheen. Nyt on taas vähän semmoinen fiilis. Kyse on Ilain ja mun helmikuun näyttelystä. Taide on ollut pelkkää taistelua tämän syksyn. Aika ajoin usko siihen on hiipunut, sitten nousut ja sitten taas hiipunut. Säännöllisen epäsäännöllisesti. Raahautuminen lomalla koululle tekemään taidetta ei ole huvittanut. Näyttelyn nimen miettiminen on tehnyt uneliaaksi. Ei huvita yhtään. Samalla pelkään, että jos alan murehtimaan koko näyttelystä, se vaikuttaa sitten teatterin tekemiseen ja Salomeen. En ole vieläkään saanut niitä kulkemaan käsi kädessä. Nyt kun tänne taiteen saralle päästiin, huomaan päässeeni taas syklini alkuun jossa huomaan olevani kaiken kulttuurin saralla ihan kesken. Hitto kun kaikessa vaan niin keltanokka, ja välillä tuntuu että pitäiskö se peruskoulukin käydä uudestaan, kertotaulukokeet ja käsialaharjoitukset ainaski, ja sitten kun saan selville mikä on hypotenuusa, voisin kirjoittaa varmuuden vuoksi ylppäritkin. Mutta jääköön tämä tuskailu tähän. Kun alussa kerroin, koetan provosoitua vähemmän.

Sellainen paatospuhuja ja mielensäpahoittaja kun minäkin olen, niin tämmönen vihattomuus on ihan hyvä juttu. Osaa tyssätä tykkänään semmosen turhan kismityksen. Kaikkihan on kuitenkin tosi jees. Eipä tähänkään hetkeen tarvi muuta ku Wordin auki ja flown. Kaiken ei tartte ottaa päähän ja pistää verisuonia sykkimään. Silloin pitää alkaa nauraa itselleen että jaksaaa turhasta hikeentyä. Ei sillä että vakava asia pitäisi suoraan huumorilla mitätöidä, vaan niin että osaa pysähtyä, ja miettiä tarviiko sitä kosahdella turhasta, joka ei mun minuuttiin mitenkään vaikuta.  Se että joku ihminen tyhmä  on sen oma asia. Ei tartte alkaa pyörittämään silmiä silleen ”voe mihinköhä tää mualima on menossa”.
Maailma on nimittäin menny sinne jo.