Lupaava tammikuu

Uusi vuosi näyttää lupaavalta. Tavaroiden purku muuttolaatikoista tapahtuu laatikko laatikolta varmoin askelin, ja liityttyäni Facebookin ”Vihaton Tammikuu” –kampanjaan, olen koettanut vähemmän provosoitua.

En malta odottaa sitä, että tulen oppimaan jotain uutta tänä vuonna. Sellaista joka sitten näin taakse päin katsottuna tuntuu täysin järkevältä, enkä voi käsittää etten ole sitä aiemmin oivaltanut. Uskon että tänä vuonna tämä kyseinen opittu asia oli työn arvostaminen ja tekeminen. Työharjoittelu Tsekeissä sen kantapään kautta opetti. Asiat eivät mene itsestään paikalleen vaikka sitä välillä toivoisi. Mikään projekti ei starttaa pöytälaatikosta ilman omaa motivaatiota. Ja ennen kaikkea: Inspiraatiota ei saa jäädä odottamaan. Kun työ täytyy tehdä ei siinä mitään fiiliksiä pidä haistella; pitää vain aloittaa.
Näitten pohdintojen tuloksena aloin heti toteuttamaan yhtä uuden vuoden lupaustani. Olen päättänyt  lukea enemmän. Nyt olen pitkästä aikaa imeytynyt oikein kunnolla kirjojen maailmaan. Lauseet ja sanat koristavat mielikuvitusta ja värittävät mitä hienoinpia assosiaatioita. Lomalla saattaa olla osuutensa asiaan tästä vanhan rakkauden löytämisestä. Olen saanut unenpäästäkin paremmin kiinni. Tanelin kännykällä pelaaminen joka ilta ei ole lisänyt muuta kuin lukemattomuus –syyllisyyttä ja univajetta. Toivottavasti tämä ei ole sitten pelkkä tyhjä lupaus – yksikin kirja kuukaudessa olisi sama kuin laittaisi rahaa pankkii.

Yleensä eksyn kirjoittamaan blogia kun minulla on stressiä, ja halua pistää sanoja paperille ja jotenkin sivuuttaa jonkun murheen. Nyt on taas vähän semmoinen fiilis. Kyse on Ilain ja mun helmikuun näyttelystä. Taide on ollut pelkkää taistelua tämän syksyn. Aika ajoin usko siihen on hiipunut, sitten nousut ja sitten taas hiipunut. Säännöllisen epäsäännöllisesti. Raahautuminen lomalla koululle tekemään taidetta ei ole huvittanut. Näyttelyn nimen miettiminen on tehnyt uneliaaksi. Ei huvita yhtään. Samalla pelkään, että jos alan murehtimaan koko näyttelystä, se vaikuttaa sitten teatterin tekemiseen ja Salomeen. En ole vieläkään saanut niitä kulkemaan käsi kädessä. Nyt kun tänne taiteen saralle päästiin, huomaan päässeeni taas syklini alkuun jossa huomaan olevani kaiken kulttuurin saralla ihan kesken. Hitto kun kaikessa vaan niin keltanokka, ja välillä tuntuu että pitäiskö se peruskoulukin käydä uudestaan, kertotaulukokeet ja käsialaharjoitukset ainaski, ja sitten kun saan selville mikä on hypotenuusa, voisin kirjoittaa varmuuden vuoksi ylppäritkin. Mutta jääköön tämä tuskailu tähän. Kun alussa kerroin, koetan provosoitua vähemmän.

Sellainen paatospuhuja ja mielensäpahoittaja kun minäkin olen, niin tämmönen vihattomuus on ihan hyvä juttu. Osaa tyssätä tykkänään semmosen turhan kismityksen. Kaikkihan on kuitenkin tosi jees. Eipä tähänkään hetkeen tarvi muuta ku Wordin auki ja flown. Kaiken ei tartte ottaa päähän ja pistää verisuonia sykkimään. Silloin pitää alkaa nauraa itselleen että jaksaaa turhasta hikeentyä. Ei sillä että vakava asia pitäisi suoraan huumorilla mitätöidä, vaan niin että osaa pysähtyä, ja miettiä tarviiko sitä kosahdella turhasta, joka ei mun minuuttiin mitenkään vaikuta.  Se että joku ihminen tyhmä  on sen oma asia. Ei tartte alkaa pyörittämään silmiä silleen ”voe mihinköhä tää mualima on menossa”.
Maailma on nimittäin menny sinne jo.