Tällä hetkellä..

Mua ei kiinnosta tällä hetkellä taide, opiskelu, taiteen tekeminen tai olla inspiroitunut mistään.  Ottaa päähän tällä hetkellä kauheasti kaikenlainen teennäisyys, joka ympäröi tätä genreä. Mua ärsyttää koko ammatti. Ammattinakanaan kuvataiteilija ei mene mihinkään muottiin. Olen karmean pettynyt kaikenmaailman suppeuteen mitä tää ammattikunta pitää sisällään. Silti sille on kaavailtu jonkinlaiset perustukset ja ammattiyhdistyksetki. Tänä viikon viimeisenä sunnuntaina mun sisäinen duunari puistelee päätään.

Tässä kuussa en ole saanut mitään irti opinahjossani. Olen turhautunut itsenäisestä työskentelystä ja huonosti järjestetyistä tunneista. Olen myös kovin uupunut Salomesta. Päikkärit ja ihmisten ingorettaminen kompensoi vähäsen; pahoittelen siitä johtuvaa haittaa.

Ehkä stressi vähän helpottaa kun saadaan perjantaina avattua mun ja Ilain näyttely  31.1. klo 17 Telakalla.

Lupaava tammikuu

Uusi vuosi näyttää lupaavalta. Tavaroiden purku muuttolaatikoista tapahtuu laatikko laatikolta varmoin askelin, ja liityttyäni Facebookin ”Vihaton Tammikuu” –kampanjaan, olen koettanut vähemmän provosoitua.

En malta odottaa sitä, että tulen oppimaan jotain uutta tänä vuonna. Sellaista joka sitten näin taakse päin katsottuna tuntuu täysin järkevältä, enkä voi käsittää etten ole sitä aiemmin oivaltanut. Uskon että tänä vuonna tämä kyseinen opittu asia oli työn arvostaminen ja tekeminen. Työharjoittelu Tsekeissä sen kantapään kautta opetti. Asiat eivät mene itsestään paikalleen vaikka sitä välillä toivoisi. Mikään projekti ei starttaa pöytälaatikosta ilman omaa motivaatiota. Ja ennen kaikkea: Inspiraatiota ei saa jäädä odottamaan. Kun työ täytyy tehdä ei siinä mitään fiiliksiä pidä haistella; pitää vain aloittaa.
Näitten pohdintojen tuloksena aloin heti toteuttamaan yhtä uuden vuoden lupaustani. Olen päättänyt  lukea enemmän. Nyt olen pitkästä aikaa imeytynyt oikein kunnolla kirjojen maailmaan. Lauseet ja sanat koristavat mielikuvitusta ja värittävät mitä hienoinpia assosiaatioita. Lomalla saattaa olla osuutensa asiaan tästä vanhan rakkauden löytämisestä. Olen saanut unenpäästäkin paremmin kiinni. Tanelin kännykällä pelaaminen joka ilta ei ole lisänyt muuta kuin lukemattomuus –syyllisyyttä ja univajetta. Toivottavasti tämä ei ole sitten pelkkä tyhjä lupaus – yksikin kirja kuukaudessa olisi sama kuin laittaisi rahaa pankkii.

Yleensä eksyn kirjoittamaan blogia kun minulla on stressiä, ja halua pistää sanoja paperille ja jotenkin sivuuttaa jonkun murheen. Nyt on taas vähän semmoinen fiilis. Kyse on Ilain ja mun helmikuun näyttelystä. Taide on ollut pelkkää taistelua tämän syksyn. Aika ajoin usko siihen on hiipunut, sitten nousut ja sitten taas hiipunut. Säännöllisen epäsäännöllisesti. Raahautuminen lomalla koululle tekemään taidetta ei ole huvittanut. Näyttelyn nimen miettiminen on tehnyt uneliaaksi. Ei huvita yhtään. Samalla pelkään, että jos alan murehtimaan koko näyttelystä, se vaikuttaa sitten teatterin tekemiseen ja Salomeen. En ole vieläkään saanut niitä kulkemaan käsi kädessä. Nyt kun tänne taiteen saralle päästiin, huomaan päässeeni taas syklini alkuun jossa huomaan olevani kaiken kulttuurin saralla ihan kesken. Hitto kun kaikessa vaan niin keltanokka, ja välillä tuntuu että pitäiskö se peruskoulukin käydä uudestaan, kertotaulukokeet ja käsialaharjoitukset ainaski, ja sitten kun saan selville mikä on hypotenuusa, voisin kirjoittaa varmuuden vuoksi ylppäritkin. Mutta jääköön tämä tuskailu tähän. Kun alussa kerroin, koetan provosoitua vähemmän.

Sellainen paatospuhuja ja mielensäpahoittaja kun minäkin olen, niin tämmönen vihattomuus on ihan hyvä juttu. Osaa tyssätä tykkänään semmosen turhan kismityksen. Kaikkihan on kuitenkin tosi jees. Eipä tähänkään hetkeen tarvi muuta ku Wordin auki ja flown. Kaiken ei tartte ottaa päähän ja pistää verisuonia sykkimään. Silloin pitää alkaa nauraa itselleen että jaksaaa turhasta hikeentyä. Ei sillä että vakava asia pitäisi suoraan huumorilla mitätöidä, vaan niin että osaa pysähtyä, ja miettiä tarviiko sitä kosahdella turhasta, joka ei mun minuuttiin mitenkään vaikuta.  Se että joku ihminen tyhmä  on sen oma asia. Ei tartte alkaa pyörittämään silmiä silleen ”voe mihinköhä tää mualima on menossa”.
Maailma on nimittäin menny sinne jo.

Tuoreesta vanhaan

Sovittiin kuukausi takaperin Esko Roineen kanssa, että hän hommaisi minulle liput Tohtori Zhivago -nimiseen musikaaliin, jossa hän siis itse näyttelee, jos maalaan hänelle muotokuvan. Suostuin tähän hommaan siis aika halvalla, ottaen huomioon, kuinka paljon teos, tai nyt jälkeen päin teokset veivät aikaa. No parasta mitä tästä maalaus urakasta sain oli sitten hyvä kokemus ja palaute, ja samalla potku persuksille että kyllä sitä taidetta kannattaa tehdä. Mä olin vielä varautunu kunnon puolustus puheenvuoroon jotenkin tähän tyyliin: "No parempia nämä ovat yhteensä kuin se Niinistön muotokuva" ja  jotakin tällaista "Siis mähän en ole mikään muotokuvamaalari vaan nykytaiteilija".

Esko I, sekatekniikka, 84 x 59,2 cm, 2013

Esko II, sekatekniikka, 65 x 50 cm, 2013

Menetyksen syksy

En kirjoita tätä siksi että olisin luovuttanut tämän koulukamppailun. Kirjoitan, koska haluan puhdistaa ajatuksiani. Koulumöykky on kaatunut ihan monen ihmisen niskaan tilannekatsauksena, mutta ei oikeastaan sen syvällisempänä.Tämä teksti on pikemminkin kuvaus miltä oikeastaan tuntuu opiskella tämän painostavan tuskan alla.

Suru osa on myös elämää, se saapuu huoneeseen, jää.
Kaiken minkä saa, sen myös voi menettää.
Niin moni surun torjuu peittää sen, lähtee pois paeten
kuoren tahtoo tehdä päälle tunteitten.

Tänä syksynä on tapahtunut paljon. Mummoni kuoli, kulttuurishokki piili, eikä antanut ajatella rationaalisesti mennyttä kesää, ja jatkuva taistelu kuvataiteen puolesta on vienyt voimia. Varsinkin viimeksi mainittu on koko ajan ilmassa, eikä jätä hetkeäkään rauhaa.

Yhtäkkiä kun opin rakastamaan oppimista ja koulua se viedään minulta. Viedään mielivaltaisesti ilman ketään kuuntelematta. Sitten vain syytetään kuka on vienyt keltä rahat ettei voida enää kouluttaa työttömiä. Työttymäksi kouluttaminen on saanut minut eniten vihaiseksi tässä touhussa. Otan tämän henkiläkohtaisena loukkauksena. Taide on persoonaani ja nyt se on mustaa valkoisella, ja jokaisen huulilla että minä en ole yhteiskunnalle mitenkään "hyödyksi". Joka hetki itsensä tärkeäksi todistaminen, eritoten itselleni on raskasta.

Olen yrittänyt piristää itseäni liikunnalla ja hyvien ystävien näkemisellä. Aika ajoin se auttaa, mutta olen vähän lamaantunut. Pelkään että kaikki mitä olen nyt oppinut, elämästä, yhteisöstä ja kuvataiteen ammatista on turhaa. Mitä jos kaikki pitääkin aloittaa alusta? Kaiken maailman hakuprosessit ja kuumottelu. Ajatuskin saa inhoreaktion aikaan.

Se suru joka nyt sua ahdistaa, virtaan muistojen jää.
itke nyt, ja jatka jälleen elämää.
Aika surun kaihoks muuttaa saa, tuska pois katoaa.
Jälkeen kyyneleitten on jo helpompaa

Oikeasti mä en oo tässä uppoavassa laivassa yksin. Enkä mä uppoakkaan. Täytyisi vaan kanavoida nää viimeiset energian rippeet muuhun ku kauhukuviin ja vihaamiseen. Yrittäminenkään ei ole turhaa; se opettaa ja tekee hetkittäin olemisesta merkityksellisen. Huomaatteko, tämä hyödyttömyyden tunne, on jo ottanut vallan?

Vaikka mun koulu loppuisi, mun piilevät, aina mukanani olleet voimavarat selviytyä ei lopu. Toki ne saattaisivat heikentyä ja en ehkä uskoisi hetkeen itseeni kovin paljon, mutta koulu ei ole koko ikä. Tässä tilanteessa ei olla maailman laidalla. Täytyy miettiä että vaikka maailmassa onkin rahan ahneutta, ja itsekkyyttä  siellä on silti ymmärrystä kulttuurille. Tärkeää on uskoa myös, että ihmisten käsitys yksilötasolla on saattanut  muuttua tätä taistelua vierestä seuratessa.

Suru pitää surra pois, jotta päivä uusi tulla vois
Josset surullesi aikaa anna, murheet sieluus syvälle jää
Jos joku tahtoo lohduttaa, itke hälle niin se helpottaa
Suru osa meidän jokaisen on elämää 

Lyriikat: Kari Kuuva, Suru pitää surra pois, 1986

Analyysi Nathalie Djurbergin ja Hans Bergin teoksesta Iglu

Käytiin koulun kanssa Helsingissä viime torstaina katsomassa taidetta. Meidän kakkosvuotisten piti kirjoittaa yhdestä näyttelystä tai teoksesta essee. Mä tein Nathalie Djurberin ja Hans Bergin näyttelyn yhdestä teoksesta. Näyttely oli Taidehallissa ja oli aivan mieletön. Näyttely taisi olla 10.11 asti siellä. Animaatioita ja hienoa musiikkia. Kantsii käydä kattoo.

Nathalie Djurberg ja Hans Berg: Iglu                                                           Ruut Luoto

Iglu on Nathalie Djurbergin on  yksikanavainen stop-motion animaatio, jossa värikkäät jäätelötikut sulavat ja katkeilevat. Hans Bergin säveltämä musiikki vaha-animaatioon tuo mieleen kolkkoa talven tunnelmaa ja leikkisyyttä. Teos on installoitu pakastearkun sisään, jota katsotaan ylhäältäpäin. Pakastimen sisällä olevat kaiuttimet ja näyttö tekevät katsomiskokemuksesta intiimin, mutta samalla yhteisöllisen katsojien ollessa liki toisiaan nähdäkseen teoksen. Oletan että teoksen nimi, Iglu, viittaa osittain tähän veistosmaiseen  installointiin ja siihen, miten ihmiset katsovat lähellä toisiaan työtä.

Toisin kuin Nathalie Djurbergin muut teokset, Iglu ei ole samalla tavalla groteski ja inhontunteita herättäviä. Teoksessa on silti Djurbegin tuotannossa tuttua valheellista naiiviutta, mutta se on vapaammin tulkitsettavissa. Työ myös kaunis ja eheä, koska se on sidoksissa installoituun tilaan ja esitetään loopilla.

Liitän teoksessa sulavat jäätelöt hetkessä elämiseen. Jäätelöt sulavat lämmöstä riippumatta ja ovat sidoksissa iglumaiseen pakastearkkuun. Tulkitsen että teoksen allegoria on se, että emme pysty esimerkiksi vaikuttamaan kokonaisvaltaisesti ympäristöömme, ja tekijöihin jotka saavat meidät ”katkeamaan ja sulamaan”.  Ilmastonmuutos ja luonnonilmiöt ovat juuri tällaisia asioita. Mutta loppu peleissä eroosio ja muutos on harmoonista ja kaunista. Muutos on ainut asia mikä on pysyvää.

#2 Post in English

A week ago I had an exhibition from caféteria called "Kahvilla". The opening were succesful. The place wasn't so big but during the few hours which we celebrated the premiere there were so many friends and so many people. Thank you for coming ^^

 Here is some pictures by Tindessa

I will do the documentation on next week, when I have more time

Even I've been quite busy when I got back to Finland, I've been painting as much as last Spring. With my classmates, we have own classroom, like a studio or something, which each of us have own working space for doing art or just saving stuff. I have spent lot hours in my 'spot', because I rather stay at school painting before my work starts at the theatre.

Here's some results. Little bit different than above.

 (no name), acryl and ink

 Flower-cancer, acryl and ink

 All around the world, acryl, coffee and ink

'Ass', acryl, coffee and ink

Pitkästä aikaa omaa matskua

Veljen synttärilahja

Kun palasin Suomeen Tsekin maalta, en ole oikein mitää saanut aikaiseksi internet -päivitysten suunnalta. Sen sijaan, oon maalannu. Tänä tiistaina mulla oli näyttelyavajaiset Ravintola Kahvillassa. Näyttelyn nimi on KUVAMUOTOKUVA ja joka vähän avaa tätä aihetta:

Ruut Luoto : KUVAMUOTOKUVA

Identiteettini on keskiruumiini. Välillä se on ”se isotissinen muija”, välillä taas se ”vähän pullukka tyttö”.

Teokseni ovat kehoni muodoista ammennettuja muotokuvia. Ne ovat omassa päässäni 

luotuja epärealistisia kuvia siitä miltä näytän muiden ihmisten silmin; vääristyneitä, inhottavia ja 

ylikorostettuja.

Maalauksissani on käytetty kahvia, mustetta ja akvarellivärejä paperille. Tekniikka tuo töihin sekä 

graafisuutta mustilla vahvoilla rajauksilla, että valon ja varjon kontrasteja kahvin tummilla ja vaaleilla sävyllä.

Ensimmäinen näyttelyni  KUVAMUOTOKUVA, sai alkunsa luonnoksista, joita maalasin 

työharjoitteluni vapaa-ajalla Tsekin Tasavallassa. Itsetutkiskelu ja maalaaminen olivat tapoja vaipua 

hetkeksi omiin ajatuksiini vieraan kulttuurin hektisessä ympäristössä. Oli vaikeaa saada aikaiseksi mitään 

valmista ja eheää taideteosta, ilman työnsä palautetta tai toisenlaista tarkastelunäkökulmaa töihinsä. Sama 

pätee myös oman ulkonäön suhteen. Aina ei kuitenkaan ole se ”huono kroppa -päivä”. On aamuja jolloin 

katson itseäni peiliin ja huomaan että olen kaunis.

Seuraava näyttely on sitten Telakalla Ilain kanssa helmikuussa. Nyt pitäis olla jo jossain punaisessa langassa mihin suuntaa me halutaan töillämme ajautua, mutta ens vuosi tuntuu vielä niin kaukaiselta, ettei sitä osaa okein niitä varten vielä töitä tehdä. Nyt mä vaan maalaan koska voin. Koululla on hyvät tilat ja oon kaivannu öljyvärejä.

Oltiin viikko sitten Seilissä tekemässä videotaidetta. Se oli tosi haastavaa. En osaa oikein ajatella kameran kautta maailmaa.No tutkin työssäni sitten ääntä. Oon nyt hiukan kiireisellä tuulella, niin linkkaan sen tähän vaikka jälki editissä.